Ennen ensimmäistä maailmansotaa Suomi oli leipäviljan puolesta miltei kokonaan tuontien varassa, maataloudessa kun oli keskitytty lähes yksinomaan karjanhoitoon. Sodan edetessä viljatuonnit Venäjältä ja Saksasta katkesivat, mistä seurasi äärimmäisen vakava elintarvikekriisi. Vahingosta viisastuneena itsenäistynyt Suomi panosti monipuolisempaan maatalouteen ja etenkin peltoalan lisäämiseen. Muun muassa raivauspalkkioiden ja vuonna 1922 säädetyn maanlunastuslain (Lex Kallio) myötä peltopinta-ala kasvoi 30-luvun loppuun mennessä noin 0,66 miljoonalla hehtaarilla. Kokonaismäärä oli tuolloin 2 608 195 ha. Niinpä leipäviljaomavaraisuus oli tuplaantunut lukemaan 87 %, elintarvikkeiden kokonaisomavaraisuus oli tuolloin 80 %, nousua oli parinkymmenen prosentin verran.
Talvisodassa 36 000 karjalaisviljelijää menetti maatilansa, mikä oli noin 12 % Suomen peltoalasta. Vuosien 1940 ja -41 sato jäi kuivuuden takia hyvin vaatimattomaksi, myös lannoitetuontien tyrehtyminen hankaloitti tilannetta. Elintarvikehuoltoa piti varmistaa ja karjalaisten piti päästä viljelemään maata. Ainoa keino peltovajeen korjaamiseksi oli raivaus, mutta urakasta ei selvittäisi hartiavoimilla, tarvittiin koneita.
Suomesta puuttuivat alan urakoitsijat, eikä raivaamiseen soveltuneita koneitakaan ollut kuin joitakin kappaleita. Niinpä syksyllä 1940 aloitti toimintansa Pellonraivaus Oy, jonka takana olivat Kansallis-Osake-Pankki, Yhdyspankki, vakuutusyhtiöt Suomi-Salama, Aura ja Pohjola, sekä Suomen Sokeri. Ajatuksen yhtymän perustamisesta esitti MTK. Pellonraivaus Oy:n johtokunnan puheenjohtajana toimi vuoteen 1959 saakka Veikko Ihamuotila. Telatraktoreiden, uudiskyntö- ja oja-aurojen, sekä muun raivauskaluston hankkiminen Amerikasta tuli mahdolliseksi Petsamon Liinahamarin sataman avautumisen myötä. Konevalmistajat saivat isoja tilauksia, mutta läheskään kaikkea ei ennätetty toimittaa, kun Jäämeren reitti sulkeutui hieman ennen jatkosodan syttymistä.
Pellonraivaus Oy:n telatraktorit menivät armeijan käyttöön, minkä myötä raivaustoiminta päättyi siltä erää. Pika-asutustoimintakin keskeytyi jatkosodan edistyessä ja siirtoväen palattua entisille tiloilleen sitä mukaa, kun alueita oli saatu vallattua takaisin. Yhtymän kaikkia pyörätraktoreita ei sotatoimialueilla tarvittu, joten niitä käytettiin muokkaustöihin Etelä-Suomen pelloilla.
Jatkosota päättyi tunnetuin seurauksin ja raivaustarvetta oli entistä enemmän. Siirtoväen lisäksi maata ja peltoa tarvittiin rintamamiehille ja sotaleskille. Aiemman välirauhan aikaisen pika-asutuslain puitteissa piti perustaa 35 000 tilaa, joista ennen jatkosodan syttymistä toteutui 13 000. Suurin osa kuitenkin siirtyi takaisin Karjalaan, vain muutama sata viljelijää jatkoi uuden tilansa pitämistä.
Jatkosodan jälkeen oli kysymys kokonaan toisenlaisista lukemista. Maata haki kaikkiaan 224 700 henkilöä, joista maansaantiin oikeutetuiksi katsottiin 46 300 siirtokarjalaista, 11 900 sotainvalidia, sotaleskeä tai -orpoa, sekä 61 800 perheellistä rintamamiestä.
Maat pyrittiin ottamaan ensisijaisesti valtiolta ja vapailta markkinoilta, mutta hyvin monessa tapauksessa jouduttiin käyttämään pakkolunastusta. Luovutuslistan kärjessä olivat rappiotilat, keinottelijat, yhtiöt, seurakunnat, kunnat, muut yhteisöt ja harrasteviljelijät. Viimeisenä tulivat vähintään 25 peltohehtaarin aktiivitilat, jotka luokiteltiin toissijaisiksi luovuttajiksi.
Alarajalla olevien tilojen luovutusvelvollisuus oli 10 %, sadan peltohehtaarin tilalla prosenttimäärä oli jo 45 ja jos peltoa oli peräti 800 hehtaaria, niin luovuttamaan joutui 80 %. Luovuttajat saivat maa-alueistaan korvauksen, mutta hinnasto ei ollut ajan tasalla. Vastaanottava puolikin maksoi maistaan, mistään lahjoituksista ei ollut kyse. Maata oli jaossa kaikkiaan 2,8 miljoonaa hehtaaria, josta valtiolta saatua 1,3 miljoonaa hehtaaria. Kokonaismäärästä oli peltoa ja niittyä 282 169 ha, maatalouskelpoista maata 320 847 ha, sekä metsä- ja joutomaata 2 178 350 ha.
Pakkolunastukset, jotka koskivat 682 000 hehtaaria, herättivät ymmärrettävästi närää, joka ei joillakin seuduilla ole lieventynyt edes 70 vuodessa. Ruotsinkielisissä kunnissa ei ollut pakkolunastuksia, koska luovutuskokoisille tiloille annettiin mahdollisuus raivauttaa peltoa viranomaisten osoittamille suomenkielisille alueille. Määrät olivat luovutusvelvollisuuteen nähden 1,5-kertaisia.
Maanhankintalain tarkoituksenmukaisuutta on sittemmin kyseenalaistettu, alle 15 pelto- ja muutaman kymmenen metsähehtaarin tilat kun olivat alusta saakka liian pieniä. Elintarvikevaje muuttui nopeasti ylituotannoksi, eikä suurtilojen pirstominen tuonutkaan nälänhätää, kuten MTK:n puheenjohtaja Juho Jännes ja Helsingin Yliopiston maanviljelystalouden professori Rurik Pihkala olivat pelotelleet.
Taustalla oli kuitenkin mutkallisempiakin kysymyksiä, kuten yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Tarina Pellonraivaus Oy:n ja maatilahallituksen johtajien Amerikan matkasta valaisee tätä puolta. Päätäntävaltainen seurue oli lähtenyt reissuun, tavoitteenaan ostaa puskutraktoreita, kaivinkoneita ja muuta uudisraivauskalustoa. Kaikilla tehtailla kuitenkin ilmoitettiin, että koneita ei saa rahallakaan, koska tuotanto oli myyty vuosiksi eteenpäin. Tässä vaiheessa astui esiin Maatalousministeriön Asutusasianosaston ylijohtaja Veikko Vennamo, joka värikkääseen tapaansa teki tehtaanjohtajille tiettäväksi, että ”Suomessa on satojatuhansia turhautuneita rintamamiehiä, siirtolaisia, invalideja, leskiä ja orpoja, jotka on saatava nopeasti työhön ja kiinni omaan maahan. Muuten edessä on kapina, jonka toteuttamiseen itänaapuri mielellään osallistuu, ja sen jälkeen kommunismi on taas yhtä valtiota lähempänä länttä”. Vahva puhe tehosi ja varastomiehet ryhtyivät vaihtamaan osoitelappuja Caterpillareihin, Allis-Chalmerseihin, Internationaleihin, Bucyruksiin ja Harnischfegereihin.
Välirauhan aikaan peltojen koneellinen raivaus oli vielä uutta, eivätkä kaikki ulkomailta omitut työtavat soveltuneet Suomeen. Eräs sittemmin hylätty keino oli puiden kaataminen juurineen joko vaijerivedolla tai puskulevyllä työntämällä. Puskemalla kaatamiseen oli olemassa oma erikoisvälinekin, ”Metsäpiru”. Puskulevyn yläpuolella, etukuormaajan varsia muistuttavassa rakennelmassa, oli poikkirauta, jolla työnnettiin puuta parin kolmen metrin korkeudelta. Kun puu alkoi kaatua, nostettiin juuret ylös varsinaisella puskulevyllä – tämä kaikki tapahtui samalla kertaa, ilman peruuttamisia. Menetelmä oli nopea, tunnissa saatiin nurin jopa satoja puita, mutta tehokkuudella oli hintansa. Puiden rungot katkeilivat ja hyvää tukkipuuta pilattiin valtavat määrät. Puiden karsinta ja katkominenkin oli hankalaa, kun palsta oli täynnä juurineen kaadettuja puita.
Kantojen irrotukseen oli monia käsikäyttöisiä vinssejä, tehokkaimpia käytettiin vanhanajan hevoskierrolla, mutta niiden siirtely oli työlästä. Helpoiten kannot irtosivat telatraktoreiden piikkipuskureilla tai räjäyttämällä. Erilaiset kantopommit ja muut paukut olivat yleisiä, räjähteitä sai jokaisesta maalaiskaupasta, eivätkä myymälänhoitajat olleet kovin tarkkoja ostolupien suhteen, sen saattoi hakea nimismieheltä myöhemminkin. Maalaistaloissa oli vielä 60-luvulla hyvin runsaasti räjähdysaineita monenlaisessa muodossa, nyt sellaiset varastot luokiteltaisiin jo vakavaksi turvallisuusuhaksi. Vahinkoja sattui käytön määrä huomioituna yllättävän vähän, olihan monella raivaajalla takanaan paljon vaarallisemmassa ympäristössä saatu monen vuoden käytännön koulutus.
Kantojen ja mahdollisten kivien raivaamisen jälkeen oli vuorossa maan kääntäminen. Kuokkiminen oli ikiaikainen varma keino, jota käytettiin vielä 50-luvulla, mutta jos saatavilla oli uudisraivausaura, niin valmista tuli parhaimmillaan jopa 2,5 hehtaaria päivässä, mihin olisi tarvittu helpoissakin olosuhteissa vähintään 250 rivakkaa kuokkamiestä. Hevosauroissakin oli uudisraivausmalleja, mutta juurakot hankaloittivat kyntämistä. Telatraktorin vetämä raskas uudisraivausaura nosti ylös pienet kannotkin. Kyntö tehtiin ennen ojitusta ja lopetusvaot satutettiin tulevien sarkaojien kohdalle.
Sodan päätyttyä Liittoutuneille jäi valtava ylijäämävarasto, koska amerikkalaisten Eurooppaan lähettämää kalustoa ei laivattu takaisin. Varastoissa oli tuhansia puskutraktoreita, puolitela-autoja, kaivinkoneita, ”Kempsuja” ja salaojakoneitakin, joilla oli ojitettu lentokenttiä. Kalusto myytiin tarvitseville ja sieltä liikeni Suomeenkin kaivattuja raivauskoneita.
Yksistään Caterpillarin telatraktoreita ostettiin 126 kappaletta vuoteen 1947 mennessä, lisäksi hyvänlainen rivi Alliksia ja ”Kormiikkeja”. Pellonraivaus Oy oli vuonna 1945 tehnyt Maatalousministeriön Asutusasiainosaston (ASO) kanssa 100 000 hehtaarin raivaussopimuksen seuraavan 10 vuoden aikana. Niinpä yhtymä oli ylivoimaisesti suurin suomalainen ylijäämävarastojen asiakas. Valtiosta oli tullut yhtymän osakas ja mittavat konehankinnat tulivat mahdollisiksi sen myöntämien luottojen avulla.
White-puolitela-autoista rakennettiin muun muassa salaojakoneiden alustoja, Pellonraivauksella ja Puolustusvoimien Santahaminan tehtailla oli omat samantapaiset mallinsa. Kuusipyörävetoiset GMC-kuorma-autot, eli Kempsut, olivat haluttuja, niistä suurin osa meni TVH:lle ja metsäyhtiöille. Myös Jeeppejä ostettiin suuret määrät eri virastojen käyttöön.
Uuttakin kalustoa hankittiin valuuttavarantojen niin salliessa. Yksityisten urakoitsijoiden koneanomukset joutuivat säännöllisesti Lisenssiviraston ö-mappiin, mutta Pellonraivaus Oy:n, sekä metsä- ja voimayhtiöiden hakemukset yleensä hyväksyttiin. Amerikkalaisten telatraktoreiden ohella ostettiin myös italialaisia, englantilaisia ja saksalaisia merkkejä, mutta niihin ei oltu yhtä tyytyväisiä. Rakenteet olivat paljon heiveröisempiä ja etenkin italialaiskoneiden metalliosissa oli alkuaikoina pakkasongelmia. Pellonraivaus Oy oli 1950-luvun alussa Euroopan suurin koneiden omistaja, jos valtiot ja armeijat jätetään vertailun ulkopuolelle. Yksistään puskutraktoreita oli alun kolmattasataa.
Valmista peltoa ja jopa valmiit rakennukset saaneilla siirtolaisilla tai rintamamiehillä tuotannon aloittaminen oli nopeaa, mutta raakaan korpeen raivatuilla ja rakennetuilla kylmillä tiloilla elämä oli pitkään melkoista kituuttamista. Koneellinen raivaus oli tehokasta, mutta kallista, eikä monenkaan talous olisi sitä kestänyt ilman valtion maksamia raivauspalkkioita. Summat vaihtelivat välillä 20–80 % tilakoosta ja sijainnista riippuen. Alle 3 peltohehtaarin tila Lapissa kuului korkeimpaan palkkioluokkaan, sitä vastoin 15–30 peltohehtaarin asutustila Etelä-Suomessa pääsi kuittaamaan vain 20 % avustuksen. Joissakin tapauksissa avustus oli täydet 100 %.
Raivioilta puskettiin suurimmat kivet samalla kuin kannotkin, mutta kiveämistä riitti valmiillakin pelloilla etenkin Itä- ja Keski-Suomessa. Puskutraktori oli tehokas, mutta siirtomatkaa sai olla korkeintaan 100 metriä ja jos käytössä ei ollut piikkipuskuria, niin ruokamultakerroskin saattoi suurpiirteiseltä kuskilta siirtyä kivien mukana pellon laidalle.
Ruotsalaisten kehittämillä kivenraivausvaunuilla siirtomatkaa sai olla enemmänkin. Nostettavaan kiveen porattiin polttomoottori- tai paineilmaporalla vähintään 10 senttiä syvä reikä. Seuraavaksi reikään kiilattiin nostolenkki, johon kiinnitettiin nostovinssin vaijeri. Kuorma-autojen alustoille asennetut tai traktorivetoiset vaunut selviytyivät korkeintaan 10-tonnisista kivistä. Pellonraivaus Oy oli tässäkin suurin toimija, mutta varsinkin Itä-Suomessa oli monia yksityisiä urakoitsijoita. Kiveämisissäkin käytettiin kannustimena palkkioita, jotka olivat 50 % kustannusarviosta. Kiveämisavustuksia maksettiin vuosina 1953–66 yhteensä 120 601 hehtaarille.
Hevosvetoisia oja-auroja on käytetty jo 1800-luvulla, mutta uudisraivioiden ojituksissa haittasivat juurenkappaleet kuten uudiskynnössäkin. Sotien jälkeen vaijerikaivinkoneet, eli Hullu-Jussit, eivät olleet enää kovin harvinaisia isoilla valtaojilla, mutta hyvin usein turvauduttiin vielä lapioihin ja suureen miesjoukkoon. Suuret vinssivetoiset oja-aurat alkoivat yleistyä 50-luvun puolella ja niillä saatiin hyvänä päivänä valmista uomaa parikin kilometriä. Piiri- ja valtaojilta oja-aurat hävisivät 60-luvulla, mutta metsäojia niillä tehtiin myöhemminkin.
Vuosina 1945–60 raivattiin uutta peltoa 313 000 ha, josta noin puolet kuului Maanhankintalain (MHL) alaisille tiloille. Kylmien tilojen osuus oli noin 100 000 ha. Raivauspalkkioita pienennettiin jo 50-luvun puolivälissä, seuraavan vuosikymmenen loppupuolella ne siirtyivät kokonaan historiaan. Samoin kävi kivenraivauspalkkioille. Oli siirrytty ylituotantoaikaan ja parikymmentä vuotta aiemmin soille ja synkkiin korpiin hiellä ja vaivalla tehtyjä peltoja alettiin paketoida. Moni löi varmemmaksi vakuudeksi laudat talonsa oviin ja ikkunoihin, häipyen paremman elämän toivossa kaupunkiin tai peräti Ruotsiin, kun omassa kehitysaluekunnassa ei ollut minkäänlaisia ansiomahdollisuuksia.
Uudisraivauksessa ennätettiin kokeilla monenlaista tekniikkaa, joista suurin osa oli hyvinkin onnistunutta, ainakin oman aikansa mittapuulla, mutta suurin osa, tai oikeastaan kaikki olisi nyt korvattavissa yhdellä ainoalla koneella. Hydraulinen kaivinkone tekee Pillarin, kivenraivausvaunun ja oja-auran työt nopeammin ja paremmin.
