Amerikkalaiset tiemiehet kiinnittivät 1800-luvulla hevosvankkureiden alle vinoja levyjä, jotka tasoittivat tienpintaa, mutta tämän johdosta vaunu pyrki koko ajan luisumaan sivuun. Vaivaa yritettiin korjata ottamalla vaunuun painolastia ja lisäämällä hevosten määrää, mutta se kostautui rikkoontuneina pyörännapoina. Vaunujen puiset rungotkin olivat lujilla. Metallirakenteiset varsinaiset tielanat kestivät paremmin, mutta sivuluisun takia niistä piti tehdä hyvin raskaita, mikä rasitti kohtuuttomasti vetohevosia, eikä jälki ollut hankalimmilla osuuksilla vieläkään kunnollista.
Kuten aikanaan Suomessakin, amerikkalaiset viljelijät joutuivat huolehtimaan maitansa halkoneiden teiden kunnosta. Yleensä työ teetettiin urakoitsijoilla, joiden tekemisiä seurasivat erityiset tietarkastajat. Indianalaisen uudisviljelijän poika Joseph D. Adams (1852–1924) toimi tarkastajana osavaltion länsipuolella Parken piirikunnassa. Teiden heikkoon kuntoon kyllästyneenä hän kehitti v.1885 kevyen 2-pyöräisen Little Wonder-lanan, jossa pyöriä pystyi kallistamaan, mikä esti sivuluisun.
Adams kaupitteli lanaansa valvomilleen urakoitsijoille, jotka olivat siihen tyytyväisiä. Lana pysyi linjassaan, vaikka terän edessä olisi ollut runsaastikin soraa tai muuta maa-ainesta, eikä vetämisen tarvittu enää suurta hevoslaumaa. Seuraava versio oli v. 1896 esitelty nelipyöräinen Road King, jonka tuotantoa varten perustettiin Indianapolisiin jo oma konepaja. Adamsin tiehöylillä oli jo useita kilpailijoita, joissa terän ottavuutta, kallistusta ja vinoutta voitiin samalla tavoin säätää kierukoiden ja matopyörien avulla, mutta vahvasti patentoitu pyörien kallistusmahdollisuus oli vain Road Kingissä.
Muulit ja hevoset alkoivat 1900-luvun puolella vaihtua traktoreihin, mikä mahdollisti aiempaa leveämmät terät ja raskaammat rakenteet. Telatraktoreilla saatiin liikkumaan useamman tonnin painoinen lana, mutta traktorivedossa tarvittiin aina kahden hengen miehitys, toisen ohjatessa traktoria ja toisen hallitessa lanan lukuisia säätöjä.
Vuonna 1903 perustetun minnesotalaisen Russell Grader Mfg:n omistajat Richard Russell ja C.K. Stockland liittivät v. 1919 kevyen runko-ohjatun Allis-Chalmers -kantajatraktorin perään hevosvetoisen tiehöylän, mistä syntyi maailman ensimmäinen moottorihöylä Russell Motor Hi-Way Patrol 1. Alliksen 12 hevosvoimalla ja 1,1 tonnin painolla ei ihmeisiin pystytty, mutta nyt lanaukseen tarvittiin vain yksi vikkeläkätinen kuski.
Melko pian muutkin amerikkalaiset valmistajat alkoivat yhdistellä höyliä huomattavasti järeämpiin traktoreihin. Yleisimpiä peruskoneita olivat Fordsonit ja Deeringit, joiden taka-akseleihin tuettiin Russellin ja Adamsin lisäksi Wehrin, Galionin, Austin-Westernin ja Gilbertin tekemien höylien runkoja. Uudentyyliset koneet yleistyivät nopeasti Euroopankin puolella, täällä moottorihöylien tekijöinä kunnostautuivat muun muassa englantilainen Aveling-Barford, ruotsalainen Munktell, sekä suomalaiset Tiekone Oy ja Lokomo.
Russellin tiehöylätuotanto myytiin v.1928 Caterpillarille, josta tuli alan johtava toimija. Ensimmäinen nykymuotoinen tiehöylä Caterpillar Auto Patrol valmistui 3 vuotta myöhemmin. Moottori oli kuljettajan takana vetopyörien päällä ja kaikkia levyn toimintoja hallittiin jo koneellisesti. Teliveto ja dieselmoottori otettiin käyttöön v. 1938 esitellyssä mallissa 12. Toinen maailmansota aiheutti höylävalmistajille valtavan kysyntäpiikin, kun huonokuntoiset tiet piti valtavien kuljetuskolonnien jäljiltä saada nopeasti ajettavaan kuntoon. Tiehöylien rakenne ei sen jälkeen ole juurikaan muuttunut, mutta teknistä kehitystä on tapahtunut vähintään yhtä paljon kuin traktoreissakin.
Kaikkien moottorihöylien yleisnimeksi vakiintunut tiekarhu oli alkuaan Tiekone Oy:n tuotemerkki. Fordson-pohjaisia Tiekarhuja tehtiin 1920-luvun puolivälistä lähtien Vaasassa Onkilahden Konepajalla ruotsalaisen AB Vägmaskinerin Bitvargen-lisenssillä.
Tämä juttu on alun perin ilmestynyt Koneviesti 16/2023 -lehdessä.
