Tuomo Malinen on syntynyt vuonna 1951 Alavieskassa, Pohjois-Pohjanmaalla. Malinen oli neljä, kun hänen isänsä hankki ensimmäisen puskukoneen kimpassa kolmen muun miehen kanssa.
Siihen liittyvät Malisen ensimmäiset muistot puskukoneista: ”Se oli David Brown, muistaakseni 50 ITD, joka painoi noin 6–7 tonnia ja siinä oli kuusisylinterinen moottori. Ohjauskytkimiä ei ollut, jarrutettiin vain toista puolta käännyttäessä. Se oli raskas ajettava.”
Kun Malinen oli 10-vuotias, osti isä Caterpillar D4C-puskukoneen. ”Sillä ajoin 14-vuotiaana koko kesän TVH:n hommissa. Tein silloin teiden luiskia. Kaikki lomat ajoin siitä lähtien puskukonetta. Välillä ajoin joululomatkin. Päästyäni ylioppilaaksi olin läpi vuodet konehommissa.”
TVH:n eli Tie- ja vesirakennushallituksen hommissa oli monenlaisia muitakin työmaita. Rankimmasta päästä oli pitkään kestänyt metsäpalon sammutus Kalajoella. Vuonna 1973 Malinen pääsi tekemään töitä Hituran kaivokselle, mikä oli suuri työmaa. ”Kaivoksella oli iso laajennus ja maansiirtoa 2,3 miljoonaa kuutiota. Silloin oli Antti ja Pekka Niskan firma Vieskama Oy voimissaan ja he kävivät lentokoneella katsomassa savottaa. Urakassa oli 120 maansiirtoautoa ja yli 20 maansiirtokonetta.”
”Meillä oli Hiturassa hommana tehdä muun muassa kaivoksen reunaluiskia 1:5 kaltevuuteen. Se oli pikileerisavea, johon tuli kymmeniä metrejä pitkä luiska. Eihän sellaisesta nouse mikään kone ylös. Ylhäällä kiersi ympärystie. Siellä oli Tampereelta tullut Caterpillar D6, jossa oli vinssi perässä. Se laski meidän nelosen vaijerin kanssa alas. Alas mennessä työnnettiin savea ja ylös tullessa takaterällä tasattiin. Ylös vedettäessä oli kuskilla saappaat mittaritaulussa, että pysyy penkillä. Sen jälkeen vaihdettiin toiseen kohtaan. Se oli hurjaa hommaa. Isällä kävi niin, että siitä muutaman metrin päästä lähti savi vyörymään.” Siitä onneksi selvittiin säikähdyksellä.
Parhaimmillaan Hiturassa oli 38 metriä maata kallion päällä, savea, moreenia, hiekkaa ja soraa. Pääasiassa siirrettävänä oli kuusi metriä savea ja moreenia.
Urakkaa varten haalittiin koneita kauempaakin ja Pekka Niska osti muun muassa kaksi uutta Michigan 275 B -pyöräkuormaajaa Hituraan. Kaiken kaikkiaan Hitura oli iso savotta, jossa oli alituinen kiire.
”Autot ajoivat täyttömäen päälle ja kippasivat rinta rinnan. Autoilija Salmivaara oli Kuusamosta ajossa useammalla autolla. Se laittoi Sisuunsa ylisuuren kippisylinterin ja öljypumpun. Se oli hurjannäköistä, kun kippi nousi hetkessä pystyyn. Tällä keinolla pääsi muiden edelle ja sai ajettua enemmän kuormia. Kaivoksen ympärille kertyi isot kasat hiekkaa ja Nivalan automiehet ajoivat sitä pitkän aikaa,” kertoo Malinen
Tähän aikaan Malinen mietti jo kouluttautumista tulevaisuutta varten. Tarkoitus oli työllistyä aivan muulla alalla kuin maansiirrossa. Ensimmäinen yritys saada uusi ammatti oli talvella 1974. Malinen kävi Raahessa tietokonealan oppilaitoksessa tietokoneen ohjelmointikurssin. Mutta se ei innostanut, vaikka töihin Helsinkiin olisi päässyt heti.
Malinen laittoi seuraavaksi paperit vetämään Kajaanin opettajankoulutuslaitokseen, jonne hän sitten pääsi ja josta muodostui hyvin positiivinen kokemus. ”Se oli hyvä kolmen vuoden reissu, kun löysin sieltä vaimoni Elinan. 1977 valmistuin opettajaksi.”
Kaikki lomat opintojen välissä Malinen ajoi puskukonetta. Hän kertoo, että siihen aikaan oli Jokilaaksossa paljon metsäauto- ja viljelysteiden tekoa.
”Olin joka viikonloppu maan jäätymiseen asti ajossa. Karkasin torstaina ja tulin pyhäiltana myöhään. Kaivinkone oli kaivanut ojat ja lapannut maat keskelle. Pari viikkoa oli vedet valuneet ja sitten puskemalla tie pyöreäksi. 300–400 metrin lenkkiä ajettiin edestakaisin. Talvella sitten sorastivat, kun maa oli jäässä.”
Tenttien loputtua keväisin toukokuun alkupuolella lähti Malinen heti puskemaan. ”Isä soitti aina Kajaaniin, että työmaa alkaisi. Milloin sinulla loppuu tentit? Lähdetkö kaveriksi Evijärvelle Kattilakosken voimalaitostyömaalle, olisi kahden vuoron ajoa? Isä lykkäsi ensimmäisen viikon jälkeen kolme tynnyriä polttoainetta ja sanoi, että koita pärjätä ja lähti ajamaan muita koneita. Alkuyöt kymmenen jälkeen piti vielä jyrätä ajetut penkat valmiiksi. Nelosella vedettiin Lokomo 82 -jyrää, jossa oli kuusisylinterinen Deutzin moottori.”
Työt tulivat enimmikseen TVL:ltä, Vesipiiriltä sekä Ylivieskan kaupungilta. Viitenä kesänä tarjoutui myös tiilisaven nostotyötä Ylivieskan ja Nivalan rajalla. Työmailla Malinen asui Transitin perässä ja tavallisesti hän teki kahta vuoroa. Opettajan lomat meni näissä merkeissä.
Opettajan töissä hän sitten 1990-luvun puolivälissä päätyi rehtoriksi. Kiireet ja vastuut koulumaailmassa johtivat siihen, että sen jälkeen ei enää jäänyt aikaa konetöille.
Työmailla Malinen tutustui eräisiin tuon ajan legendaarisiin koneurakoitsijoihin. Puskukoneen kuljettaja Matti Isakson oli yksi heistä. Kuten Malinen, myös Isakson oli aloittanut työt D4:lla, minkä jälkeen hän urakoi vuosia D8:lla ja hankki myöhemmin USA:sta vielä isomman D9H-puskukoneen. Isakson tunnettiin siitä, että hän ei kovin paljoa nukkunut työvuorojen välissä.
”Aikanaan tehtiin Nelostietä Rovaniemeltä Ivaloon, niin Matti ajoi yksin kolmea vuoroa. Yötä päivää painoi menemään kasipillarilla. Oli sopinut, että tielinjalle tuodaan polttoainetynnyreitä sekä sopinut mestareiden kanssa, että välillä hetkeksi oikaisee. D8H-mallissa on leveä hytti. Matilla oli lankut hytissä, jotka hän laittoi poikittain hyttiin ja niiden päällä levähti. Käänsi keulan tuuleen päin, jotta moottorin lämpö tulee silloin hyttiin koneen käydessä. Nukkui pari kolme tuntia ja sitten jatkoi taas työtä. Sanoi kyllä, että omaa varjoakin pelkäsi silloin.”
Malinen muistelee, kuinka Isaksonin kykyä tehdä töitä äärimmäisellä tehokkuudella ihmeteltiin kovasti.
”Matilla oli Hituran kaivoksen avausurakassa kasiparipillari -pyöräkuormaaja. Siinä oli erikoisuutena Dystred-joustintelat. Eli se on umpikumirengas, jonka pintaan on valettu kolmiharjaiset kaivinkoneen telalaput. Se rengastyyppi on louhoksille tarkoitettu rengas. Pekka Niska oli kysynyt Matilta, paljonko kuormaat päivässä. Savea oli kuusi metriä paksusti siinä. Matti oli sanonut, että 5500 kuutiota. Siihen aikaan puhuttiin vielä kuutioista. Pekka Niska oli sanonut, että tule töihin. Matilla oli silloin Mersu ja asuntoauto Kalajoen hiekkasärkillä. Yksi vieras mies ajoi hänellä kasiparia yhdessä vuorossa. Homman mennessä kahteen vuoroon Matti ajoi molemmat vuorot yksin. Siltä mieheltä kävi lastaus. Sanoi vain, että ajokalustoa pitää olla sitten alla.”
Vaikka Malinen piti työstään koulumaailmassa, ei koneella ajaminen täysin poistunut hänen ajatuksistaan.
”Jäi kyllä kytemään taustalle, että olisi mukava vielä ajaa konetta. Jos vain terveyttä ja elinpäiviä riittäisi, kun se diesel haisee niin mukavalle nokassa. Täytin 60 vuotta ja pääsin eläkkeelle. Louhintaliike Käännän omistaja asuu lähelläni. Tuomo tuli minun syntymäpäiville lahjakortin kanssa ja sanoi, että aukaiseppa. Siinä oli Caterpillar D6:n kuva, jossa luki, että lahjakortti oikeuttaa ajamaan yhden päivän maansiirtoliike Takasen puskukonetta. Rahkalan montulla kävin ajamassa. Ei nyt aivan täyttä päivää, mutta kuitenkin.”
Tämän jälkeen kului puolitoista viikkoa ja Malinen sai puhelun. Takasen Juha soitti ja kertoi, että heillä tarvittaisiin kiireapulaista. Silloin oli juuri alkanut Kokkola-Ylivieska-kaksoisraidetyömaa.
”Menin Riipan monttua aukaisemaan puskukoneella ja siitä se alkoi. Olen sitten vuodesta 2012 alkaen välillä ajanut täyttä päivää ja välillä rauhallisemmin. Kolmisen vuotta olin ratahommissa hyvän kollegani Ari Ojalan kanssa. Siellä värkki siirtyi. Se oli 6000 tonnia keskiarvo päivässä. 2,38 metriä oli murskepatjan paksuus ja se otettiin 4–5 kerroksella.”
”Kun olin ensimmäisiä päiviä Riipassa ajamassa, niin muut kuskit katsoivat, että tuleekohan tuosta mitään, kun herra tulee ajamaan. Kyllä ne sitten parin päivän jälkeen hyväksyivät minut. Lällärissä aina puhuttelivat rehtoriksi, vaikka koitin sanoa, että jätetään ne tittelit pois, mutta ei siitä päässyt eroon. Vieläkin ne sanoo, että viekää kuorma rehtorin alle.”
Myöhemmin Malinen oli maisemoimassa Kokkolan Storkohmon kaatopaikkaa, jossa tehtävänä oli 12 hehtaarin alue. Sittemmin hän oli myös Äänekosken sellutehtaan työmaalla sekä Valtatie 12 työmaalla Lahden eteläpuolella.
Hän on myös kouluttanut uusia kuljettajia ja tehnyt Power Pointille puskukoneenkuljettajille tarkoitetun esityksen otsikolla Ajatuksia puskukoneella ajosta. Tämä ei oikeastaan ole mikään yllätys, kun ajattelee Malisen taustaa koulumaailmassa. Hän sanoo kuitenkin itse vierastavansa rehtori-nimitystä ainakin konehommista puhuttaessa.
Kaikissa Takasen maansiirtoliikkeen puskukoneissa oli luonnollisesti 3D-koneohjausjärjestelmät. Tämä oli Maliselle täysin uusi maailma, josta 1990-luvun alkupuolella tuskin oli edes aavistusta.
”Yllättävän äkkiä totuin 3D-ohjaukseen koneessa. Olin ensin vähän skeptinen asian suhteen, että kyllä se täytyy olla takapuolituntuma, kun sinne terällehän ei näe mitään puskukoneessa.”
Käytännön työ sitten osoitti, että 3D säästää tavaraa, aikaa ja sen avulla tulee kerralla valmista.
”Ennen, kun tehtiin penkkaa, piti jättää painumaa. Pikkuisen paksuna piti viedä ja käydä peruuttamassa, katsoa onko painunut, jonka jälkeen piti oikoa penkkaa. 3D:n kanssa laitetaan ensin vapaalla kädellä kuormat levälleen. Sitten, kun laittaa automaatin päälle, se pitää sentin sisällä puskulevyn terän. Ei tarvitse hydrauliikkaan koskea. Vaikka juoksuvauhtia ajaa, niin se seuraa koko ajan. Se on valtavan hyvä parannus.”
Malinen toteaa, että toki mestarit ovat oppineet tämän johdosta vaatimaan höylän hommia puskukoneelta, mutta mikä ettei: onnistuuhan se. Vaikka puskukoneiden käyttö on kovasti vähentynyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana, niille on aina töitä.
”Kaivinkoneella ei saa tasattua suuria määriä niin nopeasti. Aina jää lajittuneita paikkoja penkkaan. Monella työmaalla vaativat puskukoneen penkalle ja niin, että ei saa yli kipata, jotta tulee tasalaatuista penkkaa. Silloin tavara ei lajitu.”
Penkalla työ muuttuu helposti kiireiseksi, jos autoja on paljon kierrossa ja kippaukset ruuhkautuvat. Silloin penkkakoneen kuskin olisi osattava työn suunnittelu.
”Tuusulassa dumpperit ajoivat viidessä ja puolessa tunnissa seitsemän tuhatta tonnia. 15 sentin otolla päätypenkkana. Matoksi ei saanut siksi ottaa, että tavara ei lajitu. Silloin oli kyllä kiire. Hanhikivellä Pyhäjoella ajoivat kahdeksalla autolla 12 minuutin kierrolla. Tuli hyvää tahtia tavaraa. Siellä oli hupaisia kuskeja. Puhuivat, että nyt pannaan tänä päivänä kasin kuski tupelle, että alkaa niska punottamaan. Olin vähän aikaa hiljaa ja sanoin rauhallisesti lälläriin, että on sitä monet koittaneet. Kokkola-Ylivieska-ratalinjalla ajoi 16 kasettia. 12 tuli minulle ja neljä toiselle koneelle. Toisen koneen kuskin lähtiessä joka toinen viikko lomille, tuli kaikki 16 minulle. 45 minuutin kierrolla se on melkein minuutti ja kuorma.”
Malinen sanoo, että työn hyvä suunnittelu on avain onnistumiseen. Hänen sanoin: ”se on monesti niin, että ei se ajaminen, vaan kapellimestarina oleminen, saada automiehet ymmärtämään asia.” Toisaalta suunnittelu on usein työläin vaihe, mutta hyvällä porukalla se onnistuu.
Malisen mielestä puskukoneella tehtävät työt ovat parhaimmillaan rentouttavia. Niissä myös aivan kirjaimellisesti näkee työnsä tulokset.
”Maisemointi ja luiskien teot ovat mukavia hommia. Ylivieskassa tein paljon puistoja. Puutarhuri tuli aina paikalle ja sillä oli kartta A3-paperilla. Käveltiin alue läpi ja puutarhuri sanoi aina, että annan sinulle vapaat kädet. Kehotti tekemään sellaisia ameban mallisia muotoja. Antoi aikaa ja tuli perjantaina katsomaan. Siinä sai toteuttaa itseään.”
Aikanaan, kun Malinen oli opettajana ja kesälomat alkoivat, katosi stressi viikon puskukoneella ajon jälkeen täysin. Hän sanoo, että nykyäänkään hän ei stressaannu puskukonehommissa lainkaan.
”On kyllä ollut mukavaa, kun elämässä on voinut kokeilla monenlaista. varsinkin nämä eläkkeellä ajelut ovat olleet hyvin tärkeitä. Konehommat ovat hieno ammatti, kun on motivaatio kohdallaan ja pääsääntöisesti siellä on hyviä tyyppejä, jotka ovat alan ammattilaisia. Kun pääsen pienestä asunnosta työmaalle, niin se on helpotus sekä minulle, että vaimolle. Sitten, kun on mukava työrinki niin on mukava tehdä töitä ja homma käy laatuun. Avainasioita ovat hyvä kalusto ja työnantajan tuki,” Malinen päättää.
Tuomo "Rehtori" Malisen työuraan puskukoneen kuljettajana liittyy myös yksi hyvin dramaattinen tehtävä. Hän osallistui vuonna 1971 yhden Suomen suurimman metsäpalon sammutukseen, jossa yli 2000 miestä koetti saada Kalajoella poikkeuksellisen voimakkaasti leviävää paloa sammumaan usean viikon ajan. Tämä osa muistelmia julkaistaan Koneviestissä numero 7/2025.
Joko sinulle tulee Koneviestin uutiskirje? Tilaamalla maksuttoman uutiskirjeen saat noin kerran kuukaudessa sähköpostiisi toimituksen valitsemia kiinnostavimpia juttuvinkkejä. Tilaa uutiskirje
