Muuan kyläläinen valitteli erittäin huonoon kuntoon päässyttä tietään. Raiteet olivat syviä ja pintaan oli noussut suuria kiviä, joita ei voinut ylittää tavallisella henkilöautolla. Kelirikkoaikaan ajaminen oli mahdotonta, auto piti jättää tien alkupäähän. Viimeiset 15 vuotta tie oli saanut olla vailla minkäänlaista kunnostusta. Aiemmin sitä oli lanattu ja sorastettu melko säännöllisesti.
Alan ammattilainen tai muu asiantuntija olisi tietysti aloittanut päättymättömän ”mursketta-, mursketta-, mursketta”-hokeman ja suositellut raviojien syventämistä, mutta ne eivät tulleet kysymykseen kustannussyistä. Toiveena oli, että tie saataisiin kuntoon jollakin pikaoperaatiolla. Pihassamme seisoo enimmän aikaa täysin toimettomana eläkeikäistä kalustoa, jota on hyvä välillä liikutella. Niinpä lupauduimme kokeilemaan, onnistuisiko toivotun lainen tekohengitys. Seuraavassa ei kerrota oikeaoppisista menetelmistä, vaan kesäisestä talkoopäivästä, jonka aikana tie palautui ajettavaan kuntoon.
Ensimmäisenä tehtävänä oli tien reunalla kasvaneiden leppien ja pajujen murskaus. Sivusiirrolla varustetulla sänkimurskaimella se sujui kävelyvauhdilla. "Hömppäheinän" niittoon käytössä ollut kiinalainen Kellfri-murskain soveltui alkuperäisessä varustuksessaan äärimmäisen huonosti. Vähänkään tiheämmässä kasvustossa hihnat savusivat, venyivät ja katkeilivat, jos vauhtia oli yli 2 km/h.
Vaivat loppuivat, kun kolmiuraiset hihnapyörät vaihdettiin neliuraisiksi ja niihin länsimaiset hihnat. Eniten ominaisuuksiin vaikutti takana olleen tukitelan poisto, joka oli syynä murskaimen herkkään tukkeentumiseen. Lepät, pajut ja tienvarsiheinät silppuuntuivat ongelmitta. Niiden puolesta oli ajoneuvojen kohtaaminenkin nyt mahdollista ainakin leveämmillä osuuksilla.
Seuraavana tuli vuoroon keski- ja reunapalteiden tasaus, minkä myötä saatiin käyttöön tielle aikanaan ajettua soraa. Sen mukana nousivat myös helpoimmat pintakivet. 2,5 metrinen vajaat 500-kiloinen lana jyysti soraa tiukaksi tamppaantuneen tien uumenista sen verran syvältä, että veturina ollut isopyöräinen 3,5 tonnin nelivetokin jauhoi useaan otteeseen tyhjää. Yhden edestakaisen ajon jäljiltä raiteet olivat kuitenkin hävinneet ja irtosoraa oli käytettävissä riittävästi.
Enimmät kivet eivät hievahtaneetkaan lanan edessä, tarvittiin kaivuria. Suurimmat pultarit alkoivat heilua vasta sitten, kun niiden ympäriltä oli kaivettu maata vähintään puoli metriä syvään. Pinnalle ne nousivat yllättävän kevyesti, vaikka muutamat olivat niin kookkaita, että niiden kauhassa pysyminen oli epävarmaa. Pienellä kikkailulla suuretkin kivet siirtyivät raviojan taakse, vaikka puikoissa ei ollutkaan kokenut ammattilainen.
Murske olisi tietysti ollut parasta ainesta valtavien monttujen täyttöön, mutta tasaista saatiin tien reunoilta rouhitulla sorallakin. Kauhalla tamppaamalla ja muutamalla yliajolla painuminen loppui, mutta sateet kyllä tulevat vielä paljastamaan muinoiset kivien paikat.
Viimeinen silaus tehtiin kevyellä kolmeteräisellä nostolaitelanalla. Ensimmäinen veto ei näkynyt vielä missään, toinen näytti jo hieman paremmalle, kolmannen jälkeen voitiin jo puhua jonkinlaisesta tiestä. Kaikkiaan edestakaisia vetoja tarvittiin viisi, jonka jälkeen vuorossa oli enää suurimpien irtokivien ja reunasta irronneiden juurakoiden viskely metsän puolelle.
Toivottomaksi näyttäneestä tiestä saatiin lähes 60 vuotta vanhalla kalustolla ja halvoilla työvälineillä yhden iltapäivän aikana liikennekelpoinen. Ojituksen parantaminen olisi hyvästä, mutta ei välttämätöntä, koska tie on koko matkaltaan läpäisevällä moreeniharjulla. Keväällä kelirikkoaikaan sen pinta muuttuu useimpien sorateiden tavoin liejuksi ja siihen tulee uudet urat, mutta sinne asti ajamisen pitäisi olla ongelmatonta.
Joko sinulle tulee Koneviestin uutiskirje? Tilaamalla maksuttoman uutiskirjeen saat noin kerran kuukaudessa sähköpostiisi toimituksen valitsemia kiinnostavimpia juttuvinkkejä. Tilaa uutiskirje
